Eurokriisin oikea lääke

·         Rangaistuspolitiikan lopettaminen

·         Ekspansiivinen rahapolitiikka

·         Mahdolliset haittavaikutukset

Aikaisemmassa blogimerkinnässäni kerroin eurokriisin syistä, väärästä poliittisesta diagnoosista ja sen mukaisesti tilannetta pahentavasta tiukasta talouskurista, jota euroalueella sovelletaan tällä hetkellä (kuten lähes kaikissa kehittyneissä talouksissa). Tiukan talouskurin myrkyllisyydestä voi lukea lisää vaikkapa Harvardin professorin Jeffrey Frankelin tai Princetonin professorin ja Nobel-palkitun Paul Krugmanin kirjoituksista. Nyt lopulta niin sanotusti oikeista ratkaisuista, joita ekonomistit ovat esittäneet jo pidemmän aikaa.

Yleisesti lääke eurokriisiin on yksinkertainen: talouskurin höllentäminen ja talouskasvua tukeva menojen lisääminen yhdistettynä veronalennuksiin. Tavoitteena on ongelmamaiden vaihtotaseiden ylijäämä ja Euroopan sisämarkkinoiden kysynnän vahvistaminen samalla. Näin saadaan varsinkin ongelmamaihin lisää työllisyyttä, investointeja ja mahdollisuutta edes selvitä nykyisistä veloista ja jokapäiväisestä elämisestä. Edeltävällä ratkaisulla on selvästi markkinoiden tuki, mistä esimerkkinä Irlannin viimeaikainen korkokehitys ja vakaat näkymät luottoluokittajien silmissä.

Kuva 1 Irlannin kymmenen vuoden valtion obligaatioiden markkinakorkojen kehitys viimeisen vuoden aikana. Lähde: Trading Economics.

Ratkaisut käytännössä vaativat EKP:n, Euroopan komission ja euroryhmän yhteistyötä. EKP:n pitää harjoittaa ekspansiivisempaa rahapolitiikkaa, jotta ongelmamaiden on mahdollista luopua yhä syvemmälle suohon vievästä rangaistuspolitiikasta. Mallia ja markkinoiden hyväksyntää tähän voi katsoa Japanista.

EKP:n pitää lainoittaa ongelmamaita avokätisemmin ja vaihtaa ulkomaisessa valuutassa olevia lainoja euromääräisiin lainoihin. Näin euron arvoa suhteessa muihin valuuttoihin saadaan alennettua hyvin nopeastikin ja euroalueen kilpailukykyä parannettua roimasti. Japanissa uuden hallituksen syksyinen ilmoitus vastaavista toimista ennen niiden varsinaista toimeenpanoa laski jenin arvoa kolmessa kuukaudessa yli 20 prosenttia suhteessa euroon. Myönnettäköön, että deflaation kanssa painineen Japanin on helpompi toteuttaa ekspansiivista rahapolitiikkaa kuin euroalueen. Inflaatiopeikosta lisää jäljempänä.

Kuva 2 Jenin arvon kehitys suhteessa euroon viimeisen kolmen kuukauden aikana (kuvio näyttää, kuinka monta jeniä vastaa yhtä euroa). Lähde: Kauppalehti.

Valuuttasotahysteerikoille kuten Olli Rehn mainittakoon, että ekspansiivinen rahapolitiikka ei ole niin sanotusti likainen keino alentaa valuutan arvoa, toisin kuin devalvointi tai aggressiivinen kilpailevan valuutan lainapaperien ostaminen, mitä Kiina on käyttänyt dollaria vastaan.

Seuraava vaihe on ongelmamaiden lainojen uudelleen neuvotteleminen kuten Irlannin ja EKP:n välillä. Tämän jälkeen ylimääräisillä EKP:n lainatukipaketeilla mahdollistetaan talouskasvua tukeva talouspolitiikka ongelmamaissa. Maiden rakenteelliset ongelmat vaihtelevat toisistaan, mutta kyseeseen tulisi seuraavan kaltaisia ratkaisuja: valtion infrastruktuuri-, koulutus- ja tuotekehityssijoitukset; korruption kitkeminen (Italia) ja veronkannon tehostaminen; kotimaisen ostovoiman turvaaminen veronalennuksilla ja maltillisilla palkankorotuksilla; yritysverotuksen alentaminen sekä yksinkertaistaminen.

Saksalla, Suomella ja muilla paremmin menevillä mailla pitäisi vaihtotaseet pitää kurissa niin, että hyväksytään lievä alijäämä muutamaksi vuodeksi ja pyritään vahvistamaan enemmän kotimaista kysyntää. Toisin sanoen ei pelätä palkankorotuksia ja toteutetaan ansiotuloveron alennuksia. Samalla voidaan myös toteuttaa yritysverotuksen alentamista ainakin maltillisesti, jotta palkankorotukset eivät liiaksi murenna kilpailukykyä. Varsinkin palvelusektoria pitäisi vahvistaa kyseisissä maissa esimerkiksi kotitalousvähennystä laajentamalla tai muilla verokannustimilla. Työttömyysturvan joustot ovat tärkeitä täystyöllisyyteen pyrittäessä. Myös pitkäaikaiset infra-, koulutus- ja tuotekehitysmenojen lisäämiset eli keynesiläinen elvyttäminen on tärkeää paremmin menevissä euromaissa.

Japanin raha- ja fiskaalipolitiikkaa seurataan varmasti tarkkaan Euroopassa ja ympäri kehittyneitä talouksia. Samoin Irlannin lainakorkojen muutokset on pistetty merkille ja yleistä tiukan talouskurin epäonnistumista ei voi sivuuttaa. Suomella olisi jälleen mahdollista toimia suunnannäyttäjänä, mutta tuskin onnistuu talouskuritusta johtavan Saksan varjossa ja nykyisellä hallituspohjalla.

Mitä riskejä eli mahdollisia haittavaikutuksia edellä mainittuihin lääkkeisiin liittyy?

Seitsemänkymmentäluvun stagflaation pelossa ekspansiivista rahapolitiikkaa kohtaan vallitsee vahvoja ennakkoluuloja. Tuolloin kyseinen tilanne johtui enemmänkin huonosta fiskaalipolitiikasta ja öljykriisin aiheuttamasta häiriöstä kuin jatkuvasta ekspansiivisesta rahapolitiikasta (joskin jälleen esimerkiksi jenkkien vuoden 1972 rahapolitiikan löysentäminen oli vääräaikaista).

Kuva 3 USA:n valtionvelan suhde bruttokansantuotteeseen. Harmaat alueet ilmaiset talouden taantumia. Kuvastaa huomaa, kuinka nousukausien aikana valtionvelka on kasvanut nopeasti lukuun ottamatta Clintonin valtakautta, jolloin jopa toteutettiin keynesiläistä talouspolitiikkaa nousukaudella (veronkorotuksia ja menokuria). Lähde: Federal Reserve Economic Data.

Todellisuudessa inflaatio ei räjähdä yllättäen käsiin ekspansiivisen rahapolitiikan takia, mutta nousee varmasti jollakin aikavälillä. Euroalueen on hyväksyttävä mahdollinen 3-5% inflaation taso 4-6 tulevaksi vuodeksi. Samalla on kuitenkin yhtälailla mahdollista harjoittaa talouskasvua tukevaa fiskaalipolitiikkaa ja saada kilpailukykyetua alentuneesta eurosta. Lisäksi ongelmamaiden velkojen muuttuessa EKP:n ostojen kautta enemmän europohjaiseksi on inflaatio myös velallisen ystävä. Toisin sanoen ongelmamaiden lainat suhteessa bruttokansantuotteeseen pienenisivät nopeammin. Markkinat tukisivat tätä politiikkaa varmasti, koska näkisivät tien ulos tämän hetkisestä epävarmuudesta. Mitä inflaation kurissa pitämiseen tulee, EKP voi aina nostaa korkoja hallitakseen sitä.

Suurimpana riskinä on liian aikainen koron nosto ja elvyttävän talouspolitiikan lopettaminen. EKP:ltä tarvittavat lainasummat seuraavan viiden vuoden aikana liikkuvat 1000-2000 miljardin välillä, joten kylmiä päitä kaivataan. Suomen porvarihallitus aloitti finanssikriisin alussa hyvin elvyttämisellä, mutta kantti ei kestänyt. Elvytys jäi liian vähäiseksi ja lyhytaikaiseksi. Nykyhallituksen aikana fiskaalipolitiikka sortui täysin. Menoleikkaukset ja veronkorotukset ovat myrkkyä taantumassa. Japani toimii myös tässä esimerkkinä,mutta tällä kertaa varoittavana sellaisena. Vastaavia toimia kokeiltiin Japanissa 1990-luvulla useampaan otteeseen, mutta aina toimet lopetettiin liian varhain ja palattiin vanhaan. Sama koettiin elvytyksen kanssa 1930-luvun jenkeissä. Suuresta lamasta (Great Depression) noustiin vahvalla elvytyksellä, mutta liian aikainen elvytyksen lopettaminen oli syöstä Amerikan talouden uudelleen taantumaan vuonna 1936. Rapakon takana oltiin tuolloin fiksuja ja korjattiin tilanne nopeasti uudella elvytyspaketilla.

Elvytyksen toinen suuri poliittinen vaara on sen mahdollinen pysyvyys ja tällöin vääräaikaisuus. Mikäli elvytyksestä ei noususuhdanteen vahvistuttua luovuta ja mahdollisia verotukia sekä -vähennyksiä poisteta, rapautuvat talouden rakenteet luovat pohjaa syvälle lamalle seuraavassa taantumassa. Nousukausi on aika tiukalle talouskurille, jotta valtion velkaa lyhennetään ja mahdollistetaan elvyttävät toimet seuraavassa taantumassa.

Lisäksi on varmistettava, että ongelmamaat tekevät oikeanlaista fiskaalipolitiikkaa talouskuria höllennettäessä. EKP:n ja Euroopan komission kanssa on sovittava jollakin tasolla näiden uusien ”tukipakettien” suhteen, mutta ongelmamaille on jätettävä tarpeeksi vapautta itse muotoilla poliittisesti hyväksyttäviä talouspoliittisia uudistuksia. Näin vältytään ylimääräisiltä kotimaisilta häiriöiltä kuten lakoilta, poliittisen järjestelmän epävakaudelta ja yhteiskunnallisen luottamuksen täydelliseltä murenemiselta.

Käytännössä edellä kirjoitettu tarkoittaa nykyistä vahvempaa yhteistä talouspolitiikkaa euroalueella ja vahvaa Euroopan aluepolitiikkaa. Vastaavalla aluepolitiikalla on Suomessakin ollut lieveilmiöistä huolimatta merkittävä osa kansallisvaurauden luomisessa. Asetelma on kuin usein Suomessa puhuttu suuret kaupungit vastaan maaseutu-ajattelu. Nyt mittakaava on vain Eurooppatasolla.

Poliitikkojen yksi suurimmista tehtävistä on toimia ekonomistien ja kansalaisten välisenä tulkkina. Vaikeat asiat on voitava kertoa selkeästi kansalaisille ja tarvittaessa käyttää sitä kuuluisaa poliittista johtajuutta silläkin uhalla, että äänestäjät viittaavat tulevissa vaaleissa päättäjillensä kintaalla. Euroopan unionin ja euroalueen rauhan, yhdenvertaisuuden ja vaurauden hanke on nyt kyseisien päättäjien käsissä. Varsinkin Kreikan kohdalla mitataan eurooppalainen solidaarisuus. Toisaalta Kreikan irtautuminen eurosta pakottaisi EKP:n ekspansiiviseen rahapolitiikkaan. Muutoin muiden ongelmamaiden markkinakorot räjähtäisivät käsiin.

Ehkä suurimpana positiivisena asiana on Obaman voitto jenkkien presidentinvaaleissa. Mikäli republikaanit ja Romney olisivat voittaneet, olisi luvassa ollut rapakon takana massiivisia menoleikkauksia ja järjettömiä veronalennuksia. Nyt edessämme olisi dollaripommi, joka realisoituisi pahimmillaan amerikkalaisen Suuren laman sijaan Suurena maailman lamana (Great Global Depression).